Yrjö Kopra
Pyrin ja pääsin Raahen yhteislyseoon kesällä 1968. Samana kesänä muutimme Lahteen. Isäni arveli poikakoulun kasvattina, että Lahden lyseo jalostaa pojasta miehen. Hän esitteli pääsykoetulokseni rehtori Antti Raipalalle, jolle Raahen pistemääräni riitti. Noina aikoina 11-vuotiaista seulottiin neljän kansakouluvuoden jälkeen 60 % jatkamaan oppikoulussa. Nykyään peruskoulussa on koko ikäluokka. Lyseon keskikoulussa vallinnut hyvä koulukuri ja kohtuullinen opiskelumotivaatio eivät ehkä johtuneetkaan vanhojen aikojen paremmuudesta tai entisten nuorten kunnollisuudesta vaan siitä, että olimme kaikki läpäisseet seulan, johon melkein puolet ikäluokastamme jäi.
Meidät jaettiin kolmelle rinnakkaisluokalle, joista kahdessa luettiin pitkänä vieraana kielenä englantia ja yhdessä saksaa. Luokkakoko oli 35–40 oppilasta. Kolme, joskus jopa neljä, rinnakkaisluokkaa läpi keskikoulun ja lukion tarkoitti yhteensä 800–900 poikaa. Opettajat kutsuivat meitä vain sukunimillä. Se tapa levisi jossain määrin meihinkin. Moni sai sukunimestä johdetun lempinimen. Lyseolaisille olin ja olen edelleen Kobe, en Ykä. Sukunimellä puhuttelu jatkui varusmiespalveluksessa. Lahden lyseo oli hyvää valmennusta armeijaa varten siltäkin osin, että koulussa urheilun arvostus oli korkealla. Ala-aulan palkintokaapit olivat täynnä pokaaleita ja valokuvia. Niitä ei voinut olla näkemättä monta kertaa päivässä. Tunsin olevani sankarikoulussa. Hyötyliikuntaakin oli tarjolla varsinkin II luokalla, kun luokkamme oli ylimmässä eli neljännessä kerroksessa. Jokaisella välitunnilla oli oltava ulkona. Hissit olivat vain opettajille. Me kävelimme tai juoksimme tunnin välein runsaan 40 vuoden aikana pyöreiksi kuluneita kiviportaita ylös ja alas. Välitunneilla oli valvoja, joka joutui silloin tällöin keskeyttämään painiotteluita. Ottelut oli helppo havaita, koska painivien poikien ympärille kertyi yleisöä ja lisää houkuteltiin paikalle huutamalla ”tappelu, tappelu!” Keskikoulu toimi vankilaa muistuttavassa päärakennuksessa. Ruokala oli päärakennuksen ja ns. uuden puolen saumakohdassa. Pitemmälle ei keskikoululaisilla ollut asiaa muulloin kuin sisäliikuntatunneilla. Voimistelusali ja pukuhuoneet olivat uudella puolella. Liikuntatuntien jälkeen luokissa haisi hiki tavallista enemmän, koska aina ei jaksanut käydä suihkussa. Yhteiskoulun pojat saattoivat haista vähemmän.
Pojista ryhdyttiin tekemään miehiä ensimmäisistä päivistä alkaen. Ekaluokkalaiset saivat tokaluokkalaisilta kasvojen vesipesut koulun WC:ssä välitunneilla. Sain niitä enemmän kuin muut, koska tarjosin pesijöille vastusta, tosin lähinnä pakenemalla. Näiden nahkapesujen toinen kierros koitti, kun saatiin lunta. Tokaluokkalaiset kirjoittivat luokkiemme tauluille ”Kun ensilumi tuli, se nahkan naamaan suli”. Joku opettajistamme ihmetteli, miksi emme pyyhi tuota taululta pois. Ei sillä ollut väliä. Nuoresta iästä huolimatta ymmärsimme, että poikakoulussa on perinteensä, samoin kuin myöhemmin totesimme armeijassakin olevan. Koulukiusaamisena en osaa pitää sitä tänäkään päivänä, koska se ei ollut henkilökohtaista, vaan kohdistui tasapuolisesti kaikkiin luokallamme. Tiesimme myös, että se on ohi viikossa tai kahdessa. Näistä syistä nahkapesu ei aiheuttanut edes henkistä kipua fyysisestä kivusta puhumattakaan. Vuotta myöhemmin toisella luokalla moni muukin kuin minä ei vaivautunut pesemään nuorempien naamoja. Meitä seuraavat ikäluokan 1958 oppilaat eivät kuitenkaan jääneet vaille pesuja, koska luokallamme oli riittävästi perinteitä kunnioittavia poikia.
Lyseo oli 1960-luvun lopulla varmaankin monelta osin samankaltainen kuin vuosikymmeniä aikaisemmin. Opettajalle vastattiin seisomaan nousten. Tuskinpa sinuttelimme opettajia, vaan taisimme puhutella lähinnä kolmannessa persoonassa. Nuori äidinkielenopettajani käveli minua vastaan Lahden torilla pian lyseoon menoni jälkeen syksyllä 1968. Hän tervehti minua iloisesti sanomalla ”hei”. Vanhempani hämmästelivät myöhemmin tuttavilleen, miksi opettaja ei sanonut ”päivää”, vaan huikkasi kuin kaverilleen. Opettajien ryhmäkuvassa kaikilla miehillä oli vielä vuonna 1969 päällä tavanomainen työasu eli puku ja solmio. Ainoastaan puukäsityön opettaja Helmisellä oli pikkutakin alla poolopaita. Ajat olivat kuitenkin muuttumassa. Pari vuotta myöhemmin vain rehtori käytti pikkutakkia. Muut miesopettajat kulkivat villapaidoissa ja muissa vapaa-ajan asuissa. Tietoturvaa ei ollut vielä keksitty. Alaluokilla luokanvalvoja luki ääneen, ketkä maksavat täyden 50 markan lukukausimaksun ja ketkä on sosiaalisista syistä vapautettu lukukausimaksusta osittain tai kokonaan. Kevättodistuksen kanssa saimme koulun vuosikertomuksen. Se sisälsi vielä 1960-luvun lopussa taulukon, jossa oli kaikkien koulusta kirjoittaneiden ylioppilaiden nimet ja todistukset eli jokaisen kirjoitetun aineen arvosana: l, c, a tai i. Väliarvosanat b ja m ehtivät tulla ennen omia kirjoituksiani.
Opettajia oli tietenkin moneksi, mutta kenestäkään minulla ei ollut edes silloin pahaa sanottavaa. Monista pidin, eräitä jopa ihailin – siis opettajana – yhtä melkein pelkäsin ja kahden kohdalla ihmettelin ammatinvalintaa. Olin eniten kiinnostunut historiasta. Historianopettajista suorastaan innostavia olivat Samuli Larva alaluokilla ja ylemmillä luokilla Pekka J. Manninen eli Näppärä, josta lukioaikanani tuli rehtori. Parhaimmillaan molempien tunnit olivat stand up -komediaa opettajan näyttäessä kuinka Lalli surmasi Henrikin tai suomalainen ratsuväki eteni 30-vuotisessa sodassa. Kuten oikeassa sodassa, näissä draamoissakin syntyi joskus oheisvahinkoja: tuoli kaatui tai pöydältä putosi karttakeppimiekan sivalluksesta tavaraa. Yksi Näppärän hauskoja vakiofraaseja oli historian dramaattisia tapahtumia kuvatessaan jäljittelemättömällä äänenpainolla huutama ”Ai armoton!”. Tapasin hänet viimeksi 1980-luvun puolivälissä Helsingin olympiastadionilla, kun olimme saapuneet maratonin maaliin – armoton mies! Jotkut opettajat suhtautuivat meihin virallisemmin. Uskonnonopettajamme, myöhempi arkkipiispa Jukka Paarma taisi joskus aloittaa tunnit tervehtimällä meitä ”Hyvät herrat!”. Sodan käynyt temperamenttinen taiteilija ”Lemppa” oli varsin pidetty opettaja. Hän on opettajista ainoa, jolta sain kesken oppitunnin fyysistä ojennusta raikuvan korvatillikan muodossa. Yhden luokkatoverinikin muistan saaneen kokea saman. Koska Lemppa oli suosikkejani, ei olisi tullut mieleenikään tehdä tästä pikkuasiasta numeroa. Häntä en toki pelännyt. Pelonsekaista kunnioitusta herätti sen sijaan koulumme vanhin naisopettaja, ryhdikäs ja tiukka lukion matematiikanopettaja Laina Ylihärsilä (s. 1912). Hän ihmetteli puoluepolitiikan tuloa kouluihin ja muisteli sen sijaan oman opiskeluaikansa uljasta kielitaistelua 1930-luvun Helsingin yliopistossa. Jäi epäselväksi, miten hän olisi häiriötilanteessa pitänyt kuria yllä. Kukaan ei uskaltanut testata. Mielenkiintoista, että poikakoulun opettajien joukossa arvovallaltaan ylivertainen oli koulun vanhin naisopettaja. Muutaman opettajan pedagogiset kyvyt jättivät toivomisen varaa. Eräällä kielten naisopettajalla oli rasittavana tapana antaa kriittistä palautetta korkealta, kovaa ja aika pitkään. Huuto kuului vaivatta suljetun oven takaa koulun käytävään. Lukiosta jäi mieleen hänen evästyksensä Kari Elorannalle: ”Et sinä Eloranta voi lopun ikääsi jääkiekkoa pelata! Kyllä sinun pitää ruotsiakin opiskella!” Tänään tiedämme, että molemmat olivat oikeassa. Eloranta omistautui jääkiekolle ja oli tuomassa ensimmäistä jääkiekon arvokisamitalia Suomeen vuoden 1988 olympialaisista. Ei opettajakaan väärässä ollut, koska ruotsin kielestä oli tai olisi ollut hyötyä ainakin silloin, kun hän pelasi Ruotsin pääsarjassa.
Kolmannella ja neljännellä luokalla meitä alettiin valistaa koulun ja kodin ulkopuolisen elämän vaaroista: tupakasta, huumeista, alkoholista ja tytöistä. Näistä paheista koulupäivän aikana koulun alueella harjoitimme vain tupakointia, sitäkin vasta lukiossa. Huumeita kuulin jonkun kokeilleen interrail-matkalla ulkomailla. Alkoholi näkyi ja tuoksui koulussa ainoastaan spriikopioissa. Kun saimme niitä eteemme, lukemisen sijasta keskityimme ensin haistelemaan violetinväristä tekstiä.
Lyseo oli tytöistä vapaata aluetta koko keskikouluni ajan. Eräs yhteiskoulusta siirtynyt opettaja sanoi lyseossa olevan rauhallisempaa, koska pojat voivat rauhassa keskittyä tuntiopetukseen. Soidinmenoihin ei lyseon oppitunneilla ollut mitään tarvetta. Ainoat naiset, joiden kanssa olimme koulussa tekemisissä, olivat opettajia. Lyseoaikaisia kavereita myöhempinä aikoina tavattaessa puhe kääntyykin tyttöjen asemesta muutamiin naisopettajiin, jotka olivat tehneet vaikutuksen murrosikäisiin poikiin. Meitä toki valmennettiin kohtaamaan naisia jossain myöhemmässä vaiheessa elämäämme. Osallistuimme 13-vuotiaina tutkimukseen, jossa lomakkeella kysyttiin sukupuoliasioista ja tyttöystävältä toivotuista ominaisuuksista. Eräiden kysymysten kohdalla meidän oletettiin tuntevan alan terminologiaa. Meiltä kysyttiin, oletko masturboinut. En tiennyt, mitä verbi tarkoittaa, joten vastasin kieltävästi. Kuukausia myöhemmin jämerä miesopettajamme kertoi tuloksia tästä monia kouluja koskeneesta tutkimuksesta. Hän kehui meitä poikakoululaisia miehekkäiksi, mikä näkyi esimerkiksi siinä, että tutkimuksen mukaan poikakoululaisten keskuudessa masturbointia esiintyy selvästi vähemmän kuin yhteiskoululaisten joukossa. Minä ja varmaan moni muukin luokkatoverini, jolle tämä sivistyssana oli vieras, olimme ylpeitä paremmuudestamme. Jäin tosin ihmettelemään, mitä epämiehekästä yhteiskoulun pojat oikein puuhailevat.
Sukupuolivalistus kuului terveysoppiin, jota liikunnan opettaja joutui meille posket punoittaen antamaan. Sukupuolitaudeista varoitettiin ja ehkäisystä muistutettiin. Kaikki tämä oli ainakin minulle yhtä kaukaista kuin tähtitiede. Lisääntymisterveydestä minulle jäi parhaiten mieleen lukion yhteiskuntaopin tunnilla Näppärän korostama elämänohje: ”Muistakaa pojat, kaksi pilkku kolme lasta on jokaisen miehen väestövastuu isänmaata kohtaan!” Tuossa vaiheessa koulutusta olimme toki jo selvillä siitä, että tämän velvoitteen täytäntöönpano ei ihan miesvoimin onnistu.
Lyseon 50-vuotisjuhlien kunniaksi julkaistiin kirja. Merkkipäivää juhlittiin uuden siiven voimistelusalissa, jossa lakkiaisetkin aina pidettiin. Juhliin oli kutsuttu paljon senioreita, entisiä opettajia ja muita vieraita. Jokainen luokka valitsi keskuudestaan kaksi edustajaa juhlaan, koska yli 800 oppilasta ei olisi alkuunkaan mahtunut saliin. Jostain syystä olin toinen luokkani III B edustajista. En tiedä miksi valinta kohdistui minuun. Poikkesin luokkatovereistani siinä, että läpi koulun minulla oli lyhyt tukka. Ehkä se riitti. Kätkin kavereilta tyytyväisyyteni siitä, että pääsin juhlaan. Jokaiselta vuosikymmeneltä 20-luvulta 60-luvulle oli setämiehiä tummissa puvuissa muistelemassa alkuaikojen puulyseota ja sen jälkeistä elämää nykyisessä rakennuksessa. Sotaveteraaneistakin monet olivat alle viisikymppisiä.
Politiikka tuli kouluun 1970-luvun alussa. Suomen Teiniliitto ajautui vähemmistökommunistien valtaan. Kouluihin perustettiin kouluneuvostoja. En muista, mitä kouluneuvostot saivat aikaan. Teiniliitossa nuoret ryhmittyivät vasemmistoon (yleisdemokraatit) ja oikeistoon (porvarit), keskellä oli tyhjää. Kannan muodostaminen asioihin oli puolin ja toisin helppoa. Jos yleisdemokraatit olivat jotain mieltä, porvarit olivat toista mieltä. Esimerkiksi kun yleisdemokraatit vaativat vuonna 1973, että Lahden lyseon teinikunnan on tuomittava Chilen sotilaskaappaus, porvarit vastustivat. Kun huomasimme kaverien kesken äänestävämme eri tavoin, suhteet jäätyivät, mutta palasivat aikanaan ennalleen. Ulkopoliittisista asioista lyseon teinikuntaa työllistivät eniten Neuvostoystävyys ja Vietnamin sota. Vietnam väritti koko oppikouluaikaamme. Sota tuntui jatkuvan ikuisuuden – kymmenen vuotta on koululaisen elämässä ikuisuus. Teiniliitto keräsi valtakunnallisella taksvärkillä rahaa Pohjois-Vietnamin lastensairaalaan. Me ei-sosialistit olisimme mieluummin keränneet rahaa perinteiseen tapaan Suomen rajaseutujen lapsille. Jos ajan hengessä oli harjoitettava kansainvälistä solidaarisuutta, niin siinä tapauksessa sitten Etelä-Vietnamin lastensairaalaan. Virallisen ulkopolitiikan edellyttämää neuvostoystävyyttä vaalittiin erilaisin menoin. Toukokuussa 1975 juhlittiin kouluissa valtakunnallisesti voiton päivän 30-vuotismuistoa, vaikka emme voittaneet, eikä edes torjuntavoitosta ollut sopivaa puhua.
Olin viimeisiä ikäluokkia, jotka kävivät lyseossa tytöttömän 8-vuotisen oppikoulun. Viisi vuotta nuorempi sisareni aloitti lyseon ensimmäisten tyttöjen joukossa ekaluokkalaisena vuonna 1973. Tyttöjen tulo lyseoon ei sujunut mutkattomasti. Lyseossa oli opettajia, jotka eivät pitäneet tyttöjen tulosta poikakouluun, eivätkä he salanneet tytöiltä tätä mielipidettään. Näille 11-vuotiaille tytöille oli erikseen nimetty ”tyttöjen valvojaksi” opettaja, joka ei kuitenkaan tainnut saavuttaa tyttöjen luottamusta. Tytöt löysivät kuuntelijan aina ystävällisestä ja empaattisesta vahtimestarista Sulo Enqvististä, joka päivysti koulun ala-aulassa ”vaksinkopissaan”. Ehkä tyttöjen kohtaamista asenteista kertoo jotain myös se, että vastoin odotuksiamme sisareni ylioppilasjuhlassa keväällä 1981 ei sanallakaan mainittu, että nyt ylioppilaiksi valmistuvat ensimmäiset kaikki kahdeksan luokkaa lyseota käyneet tytöt. Siskoni oli ainoa tuona keväänä lyseosta kirjoittanut kuuden laudaturin ylioppilas. Hän sai stipendin rahastosta, joka ilmeni olevan luokanvalvojansa, rehtorinakin toimineen Pentti Partasen lahjoitus. Kunnia Partaselle. Kaksi vuotta nuoremman veljeni siirtyessä lyseossa lukioon vuonna 1975 hän sai luokalleen ensimmäisiä lyseon lukioon muualta tulleita tyttöjä. Jos en olisi sisaruksiltani kuullut, en olisi voinut kuvitella, miten kivuliasta poikakouluperinteen päättyminen joillekin opettajille oli.
Jätin Lahden lyseon, kun kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1976. Varusmiespalveluksen jälkeen pääsin lyseon antamilla eväillä Helsingin yliopistoon lukemaan lakia. Vero-oikeuden professorinani oli Kari S. Tikka, joka nautti opettajana erittäin suurta suosiota opiskelijoiden keskuudessa. Syventävissä opinnoissa saimme jopa vierailla hänen kotonaan. Illanvieton aikana tuli ilmi, että hän kirjoitti ylioppilaaksi Lahden lyseosta. Ihminen voi lähteä lyseosta, mutta lyseo ei lähde ihmisestä.
Aika velikultia.